1 tunti sitten
Yksin ei aina ole hyvä olla
Tags
baarijutut,
rakkautta,
tuttavuuksia,
Yksinäisyys
·
Edit 02.08.25 klo 08.20: Ennen kuin alatte huutamaan, niin syy miksi teema vaihtui eilisistä lupauksista huolimatta on se, ettei kommentteihin pystynyt vastaamaan kommenttikohtaisesti enkä pidä että kommenttijonon perään tulee vastaukset jonona. Pahoittelut tästä mutta näillä mennään.
Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta totuus on että kello on jo yli puoli yhden keskellä yötä mutta ei väsytä. Syy on mentaalipuolella, sitä kun tuli puolessa välissä kesäkuuta kymmenen vuotta yksin elämistä täyteen, niin toisinaan sitä jotenkin mieli muljahtaa ajatukseen että näinköhän se menee loppuelämä ja luulen että menee. Eipä silti, tähän yksinään elämiseen on tottunut ja liekö sitä enää osaisi edes elää kenenkään kanssa mutta kuitenkin, tulee hetkiä jolloin olisi mukava jos olisi joku jonka kanssa voisi vaihtaa ajatuksia ja silleen. Suhteen ollessa vakavampi ja pitkäkestoisempi, ajatukset saatettaisiin vaihtaa volyymillä joka lennättää mullat siitä ainoasta kirjovehkapurkista mutta haitanneeko tuo, multaa myydään ja uusia purkkejakin saadaan. Sitä en kuitenkaan käy kinaamaan etteikö tämmöiselle kaavoihinsa kangistuneelle äijälle olisi hyvä, jos joku toisi hieman erilaisen tavan toteuttaa asioita ja niin ees päin.
Toinen juttu on safka. Osaan kyllä tehdä jonkinlaista ruokaa mutta se on useimmiten sitä että mennään siitä missä aita on matalin eli keitetään perunat, väsätään jauhelihasta joku kastike tai paistetaan perunoiden kaveriksi läskinpala ja hieman jotain vihanneksia kylkeen. En tiedä mistä johtuu tai tiedänpäs ja tämä ei ole loukkaus eikä sovinistista ajattelua, mutta totuus on se että te naiset olette pitäneet meidät miehet tolpillaan jo kymmeniätuhansia vuosia tekemällä meille helvetin hyvää ruokaa. Se on teillä geeneissä. Esimerkiksi exä yllätti usein taikomalla tähteistä ihan mielettömiä ateriakokonaisuuksia ja näin yleensä tapahtui kun kumpikaan meistä ei ollut ehtinyt tai viitsinyt käydä kaupassa. Hävettää sanoa ettei viitsinyt käydä kaupassa mutta oli päiviä jolloin syynä oli joko krapula, riita tai tosi paska keli. Myönnän että on tyhmää mutta en aio valehdella.
Tästä yksin olemisesta, eihän siihen tule muutosta jos kökkii kaiket päivät kotona mutta tässä on sen verran tullut ikää ettei baarijutut kiinnosta. Onhan sitä tullut harrastettua ja varsinkin kun oli vielä nuori, villi ja vapaa niin mistäpä muualtakaan mutta yleensä ne olivat niitä yhden yön juttuja missä vähän aikaa ähellettiin ja aamulla lähdettiin enemmän tai vähemmän nolona pois. Eihän siinä mitään noloa ollut mutta on vaikea kuvitella kahdenkympin ja kolmenkympin välissä olevaa nuorta miestä, joka ensin katsastaa muijan kaapit (oli tapana päätyä muijan kotiin koska oma mesta oli ns. ”pyhää maata” jonne ei näitä yhden yön tuttavuuksia viety), tekee aamupalaa ja tiettyjen aamutoimien ja suihkun jälkeen ryhtyy puhumaan syvällisiä. Toki tämä on ollut mahdollista ja vielä todennäköisempää on, että tällaista toimintaa tapahtuu nykyään koska nuoret aikuiset ja nuoremmatkin ovat hemmetin paljon valveutuneempia kuin silloin joskus xx- luvulla.
Vanhemmiten tulee myös paljon pakkomielteitä tai no, monia asioita joista voi olla hyvinkin jyrkät mielipiteet ja mullahan niitä riittää:
- vihaan kun kaapin ovet jätetään auki
- vihaan jos kuteita jätetään ympäri kämppää
- vihaan tiskipöytää täynnä tiskejä ja vielä pahempaa on, jos astiat on jätetty ruokailun jälkeen kylmästi kuivumaan tiskipöydälle tms. niin, että kastikkeen jämiä ja muita saa piikkauskoneen kanssa irroittaa ennen varsinaista tiskausta.
- vihaan paskaista kylppäriä/wc:tä
- en pidä siitä ettei aikatauluja kunnioiteta koska se on suoraa halveksuntaa toista osapuolta kohtaan. Ei meriselityksiä ruuhkista tai muusta, kun lähtee joissa niin on ajoissa perillä.
- luottamus pitää olla 100% koska en tykkää kytätä kenenkään menemisiä ja tulemisia
- vihaan jos vastapuoli räplää puhelintaan keskustelun aikana (keskustelu loppuu osaltani siihen) esim. sanomalla ”oota, mun pakko tsekata tää” vaikka lähettäjä on joku whatsapp´ista tms. Perkele.
No joo, näitä on jonkun verran lisääkin ja on luonnollista että mulla on tapoja jotka vievät vastapuolen hulluuden partaalle. Sanon näin koska en viitsinyt käyttää murha-korttia. Siispä on kysyttävä itseltään että kykeneekö enää antamaan siimaa jos toisella vähän lipeää tai ilmaantuu jotain vielä ärsyttävämpää? Pitkään liitossa olleet ihmiset ovat hauskoja tyyppejä – ja viisaita + todellista rakkautta – koska he ovat voittaneet nämä jutut. Kummallakin on näitä ”omituisuuksia” mutta niiden ilmetessä vastapuoli joko päästää lyhyen murahduksen tai ei reagoi mitenkään. Toki on olemassa myös pariskuntia jotka ovat olleet parisuhteessa esim. parikymmentä vuotta tai kauemminkin mutta ovat padonneet nämä asiat takaraivoonsa kunnes tulee päivä kun lelut menee jakoon. Tässä tapauksessa voidaan kysyä että kannattiko? Meinaan että jos on ollut parisenkymmentä vuotta kimpassa jonkun kanssa ja on asioita jotka vituttavat toisessa mutta ei ole koskaan tullut sanoneeksi mitään näistä niin, että toisella olisi mahdollisuus korjata omia tapojaan/käyttäytymistä, niin kannattiko haaskata parikymmentä vuotta elämästään? Haaskaaminen on ehkä liian jyrkkä ilmaus mutta tiedätte mitä meinaan.
Siispä; hyvää yötä kaikille teille jotka ette ole vielä nukkumassa ja osoittakaa rakkauttanne silloin kun kohtaatte ihmisen joka saa universumin väreilemään ympärillänne.
-Apotti-
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Test.
VastaaPoistaNuo "vihasi" hymyilyttivät. Nuorena minun oli vaikea sietää täsmälleen samoja asioita. Ei ole enää. No, myöhästymistä en ymmärrä vieläkään. Läheisistäni kukaan ei myöhästy, kun tavataan.
VastaaPoistaPitkässä suhteessa samanlaistuu. Jos suhde kannattaa eikä upota, samanlaistumista tapahtuu hyvällä tavalla. Oletan, että huonoissa suhteissa ikävät ominaisuudet vahvistuvat eikä kumpikaan pidä enää itsestään eikä toisesta.
Se samanlaistuminenhan näkyy lievästi myös blogimaailmassa. Pitkään samassa blogissa puhuvat alkavat muistuttaa toisiaan. Se on varmaan pintamuuttumista: on etsitty ja löydetty se alue ja kommunikointitapa, jolla voi kohdata. Mitä alttiimpi on kommunikoinnille, sitä herkemmin samanlaistuu.
Epäilen, että jos joskus jään leskeksi, en kykenisi tutustumaan kehenkään niin, että voisin elää yhdessä. Liian kivettyneet tavat jo minulla. Ja muutenkin tutustuminen on kauhean hidasta ja vaivalloista. En jaksaisi enää selittää ja havainnollistaa, että tällainen olen. Pitkän yksin asumisen jälkeen omia tapoja on varmaan vielä vaikeampi muuttaa, kun ei ole tottunut kompromisseihin.
Minusta taas tuntuu että olen tullut kärttyisemmäksi mitä vanhemmaksi tulen mutta en ole varma.
PoistaTuo on varmaan hyvinkin totta että jonkinasteista samanlaistumista tapahtuu näillä bloggerin laajoilla aroilla. Se on jännä juttu, ihmiset joilla ajatus kulkee samaa rataa, tuntevat että kuun olisi tuntenut toisen ties kuinka kauan vaikka ajatuksia ei olla vaihdettu kovinkaan pitkään, vähän samaan tapaan kuin jos "oikeassa elämässä" tapaa jonkun tällaisen hengenheimolaisen, hänen kanssaan puhe on helppoa - oli aihe sitten mikä tahansa.
Ilmottaudun: olen lukenut, on ajatuksia, palaan kommentoimaan. En ole hylännyt sua :) (hymiöt sen sijaan on hylänneet mut, mutta ehkä sä et niistä niin perustakaan)
VastaaPoistaOkei, ei kiirettä ja mukava kuulla ettet ole hyvännyt mua 😊
Poista...hylännyt, taas jätkä oli olevinaan nopea kirjoittamaan 😊
PoistaAika samankaltainen on oma vihalistani, etenkin tuo kännykän räplääminen on syvältä. Onneksi ystäväni ovat samaa mieltä eli luurit pysyvät poissa, kun tapaamme.
VastaaPoistaNautin yksinolosta. Tätä on kestänyt ihanat 14 vuotta, takana ennen yksinoloa 30 vuoden parisuhde. Ero oli sopuisa, yhteinen päätös, lusikat jaettiin rauhanomaisesti.
Uskon, että huolimatta tuosta pitkästä parisuhteesta, olen silti ihminen, joka viihtyy parhaiten yksin.
Jep, puhelimet ovat tuhonneet vanhan kunnon kanssakäymisen ja siksi mä en voi sietää jos niitä räpelletään silloin kun ollaan naamat vastatusten.
PoistaToisille sopii yksinolo ja minäkin tulen keskenäni hyvin toimeen pitkiäkin aikoja, siis yksin koska sosiaalinen elämä on melko kuollut mutta toisinaan tulee hetkiä jolloin tuntee tarvetta puhua jollekin ihan...miten sen nyt sanoisi, fyysisesti.