Kun hullu turhautuu

 

Eilen tuli pakkaspäivä, työmaalla mittari näytti – 18 astetta joka on isoilla työmailla virallinen pakkaspäivän raja ja koska joudun tekemään avokäsin tai pelkät kynsikkäät kädessä töitä, -18 alkaa olemaan sellainen lämpötila ettei sormet yksinkertaisesti toimi ja se on huono juttu, ei pelkästään ansionmenetyksen takia vaan myös siksi ettei minulla ole mitään tekemistä. Kämppä on siivottu, pyykkikori on muutamaa vaatekappaletta lukuun ottamatta tyhjä, jääkapissa on karjalanpaistia ja kanansuikalekastiketta + perunoita joten ei tarvinnut laittaa edes ruokaa. Nämä ovat niitä päiviä jolloin turhaudun ja tilanne on sama kuin illalla/alkuyöstä kun koittaa saada unta tuloksetta. Miljoona asiaa pyörii päässä ja näinä hetkinä sitä tuntee itsensä aika yksinäiseksi koska ei ole ketään jonka kanssa jutella tai jonka kanssa voisi jakaa ajatuksiaan mutta se siitä. En valita enempää.

Turhautumisessa on myös se huono puoli että tulee tehtyä typeriä asioita joita olen tehnyt historian saatossa useita. Eräs joulu tein piparkakkutalon mutta koska olen rakennusalalla, niin ei riittänyt että seinä-ja kattopalaset onnistuivat koska niissä oli jopa puolen sentin heittoja. Niinpä lastasin palaset varovasti laatikkoon, ajelin verstaalle ja ajoin pöytäsirkkelillä osat millilleen oikean kokoisiksi. Päätin tehdä katolle pieniä kattopaanuja ja voitte kuvitella millainen helvetti on hiomakoneella työstää jokainen pikkupaanu (koska mittasuhteet) oikean kokoiseksi ja muotoiseksi. Ne kun olivat uunista tullessaan lähinnä sellaisia pyöreähköjä lätysköitä.

Loppujen lopuksi kun piparkakkutalo oli valmis, se seistä jökötti muistaakseni tammikuun puoliväliin asti ja itse söin siitä vähän kattoa. Loput menivät yhden kaverin koiralle jolle annoin aina palasen kun kaveri tuli koiransa kanssa käymään.

Erään kerran opettelin morseaakkoset kun muisti vielä pelasi, en täydellisesti mutta melko hyvin kumminkin ja koska vastapäätä tätä kerrostaloa jossa asun, on vanhusten palvelutalo, niin aloin lähetellä viestejä sinnepäin räpsyttelemällä sälekaihtimia. En mitään vaikeita vaan lyhyitä ”hei” ja ”kuinka voit” – tyyppisiä koska toivoin että palvelutalossa olisi joku vanha sotaveteraani joka on toiminut sodan aikana radistina ja osaisi vastata mulle. Edellyttäen tietenkin että hän tajuaisi mitä helvettiä on tekeillä. Jatkoin touhua muutaman viikon ja viikonloppuisin jopa pitkiä jaksoja kunnes talotyhtiön huoltomiehet ja joku muija tulivat oveni taakse ja kysyivät että onko sulla kaikki okei kun kuultiin että räpsyttelet täällä sälekaitimia? Vastasin että en tiedä mistä puhutaan, kuka saatana tällaista on ilmoittanut? Vastattiin että vastapäisestä talosta johon minä että siellä lienee vanhuksilla joko liian voimakas tai laimea lääkitys mutta kun taloyhtiön edustajat sanoivat että kyse on henkilökunnan ilmoituksesta, oli pakko vastata että käykääpä tsekkaamassa kellä kaikilla on oikeus lääkekaapille ja tulkaa sitten uudestaan kun olette testauttaneet henkilökunnan. Olin pari viikkoa pakarat jäykkänä että kuinkahan tässä käy mutta onneksi mitään ei kuulunut. Lopetin tietenkin koko perkeleen morsetuksen ja kirosin itseäni siitä että olin tuhlannut viikkotolkulla aikaa opiskeluun ja sitten kävi näin.

Eräs viikonloppu päätin piristää kämppäni yleisilmettä ja koska olin aika persaukinen siihen aikaan (ihan niin kuin nytkin), niin tuumasin että teenpä verhot pussilakanoista. Tuntitolkulla ompelukoneen kanssa ähräämistä ja kun vihdoin myöhään illalla sain ne ripustettua, niin ne olivat niin helvetin rumat ja hirveät että melkein oksensin. Hysteerisenä revin ne alas ja sitten pakon sanelemana laitoin vanhat verhot takaisin ja olin entistä enemmän turhautunut, kuten joka kerta näitä hemmetin typeriä asioita tehdessäni.

Se on kumma juttu miten päässä naksahtaa kun saa jonkun idean. Se tuntuu loistavalta ajatukselta ja sen tekemiseen voi uhrata jopa viikkoja mutta sitten kun itse typeryys on valmis, niin vitutuksella ei ole rajaa ja usein olenkin lyyhistynyt keittiön nurkkaan nyyhkyttävänä ihmisrauniona.

Vuosien mittaan olen mm. yrittänyt tehdä muovailuvahaa jota voisi turvallisesti polttaa (ajattelin mullistaa kynttiläteollisuuden) mutta useiden viikkojen kokeilujen jälkeen muistona ei ollut kuin musta naama ja saatanallinen yskä. Ties mitä yhdisteitä keuhkoihini meni koepoltoissa.

Että semmosta, hulluna on hyvä olla mutta elämä ei saa olla liian helppoa eikä saa olla liikaa vapaa-aikaa tai alkaa tapahtumaan. Joutuu selittelemään turhan paljon ja pelkäämään että joku ilmoittaa jonnekin. Eniten vituttaa kun tullaan kyselemään että onko sulla kaikki okei tai että mitä helvettiä sä touhuat kuten eräällä aikakaudella kun yritin käydä entisen paikkakuntani kaupassa erilaisissa valeasuissa, ihan vaan huvin vuoksi mutta homma ei mennyt ihan putkeen huonojen meikkaustaitojeni ja epäuskottavien tekoviiksien- ja partojen asettelussa. Huolimatta siitä että investoin huomattavan määrän kirpputorien vaatteisiin joiden luulin toimivan. Tai no kerran melkein onnistuin kun olin pukeutunut naiseksi peruukin kera ja mulla oli aika vahva meikki jolloin jopa eräs kaupan työntekijä kysyi että mitä rouva etsii? Kimeällä ja epäselvällä äänellä piti keksiä jotain ja sanon että mansikkahilloa jonka jälkeen mentiin oikealle hyllylle mutta onneton kun olen, niin pudotin lasipurkin lattialle ja sehän meni paskaksi jolloin aloin kiroamaan omalla äänelläni. Myyjä tunnisti minut ja alkoi nauraa räkättämään jolloin pakenin kaupasta helmat paukkuen ja pidin muutaman vuoden väliä ennen kuin uskaltauduin kyseiselle kylälle. Parin vuoden tauosta ei ollut mitään hyötyä, vanhemmat ihmiset katsoivat vähintäänkin oudosti ja kaverini ja tutut tulivat kyselemään että oletko sä ollut hoidossa kun kuultiin että sulla jyrisi päässä aika pahasti tässä muutama vuosi sitten.

Nykyään osaan, tai ainakin yritän hillitä itseäni ja olen mielestäni tasapainoisempi, ehkä seuraavaan kuningas ideaan asti.

Muistakaa olla ihmisiksi.