CIA - vaari yläkerrasta

 

Spartalaisuus helpottaa kammioni siistinä pitämistä mutta toisaalta se paljastaa kaiken pölyn ja muun mikä liittyy siisteyteen. Oikeastaan minulla on kolmikammio – yksi luostarin johtajana olemisen etuisuuksista, vaikka asiakirjoihin se on merkitty kaksikammiona joka on varustettu keittiöllä. Itse keittiö on pieni, hevosenkengän muotoinen tila joka on todella kätevä kokkaamista varten ja joka kaariaukon kautta avautuu isohkoon ruokailutilaan joka on tällaiselle yksin elävälle lähes tarpeeton. Vieraita käy harvoin ja jos joskus sattuu tulemaan useampi kuin yksi vieras, en kokkaa heille sillä koska he ovat lähimpiä, nappaamme vain kahvit ja menemme istuskelemaan olohuoneen virkaa tekevään kammioon. Tänään tunnen ahdistusta kaksikammioni tilasta, sillä on menossa 7. sairastelupäivä ja verhojen lävitse siivilöityvä valo paljastaa vaakapinnoille kertyneen harmaan tomun, joka lattiapinnoilla muodostaa pieniä galakseja jotka kieppuvat kävellessäni makuuhuoneen ja keittiön/wc:n väliä. Rankka antibioottikuuri vastalääkkeistä huolimatta pitää huolen siitä etten jaksa enkä kykene siivoamaan. Pakkomielteisenä ihmisenä kuitenkin ahdistaa ajatus alkavasta viikosta jolloin pitäisi lähteä maailmalle hoitamaan asioita ja kaksikammioni on tässä tilassa. Antibioottikuuri kun kestää ensi keskiviikkoon asti, joten en usko että mikään tulee pysymään sisällä ennen kuin voin jättää hyvästit antibiooteille eikä jatkuva vessassa ravaaminen todellakaan kohenna kuntoani.

Huomenna olisi myös tilaisuus johon lupauduin menemään kameran kanssa, kyseessä on erään lajin kilpailut mutta senkin olen joutunut perumaan ja se syö miestä. Olisin halunnut mennä ja tällä hetkellä lähtisin vaikka mihin jos ei olisi pelkoa housuihin paskomisesta. Tämä on toisaalta mielenkiintoinen tilanne, huolimatta siitä että olen omaehtoisesti eristänyt itseni ulkomaailmasta (kiputilat), jo yli neljän vuoden ajan, tunnen kuitenkin tarvetta nähdä ihmisiä. Minulla ei ole halua eikä tarvetta päästä minkäänlaiseen kontaktiin, riittää kunhan näen heitä. Hullulla on halvat huvit ja yksi on niistä torikahviloissa istuminen. Kahvikupin takaa on hyvä miettiä kuka kukin on ja minkälainen asunto ym. hänellä on. Tässä lajissa pitää olla ennakkokäsitteistä vapaa eikä niin että kun näkee esim. seniorikansalaisen, mieleen piirtyy kuva pienestä yksiöstä jonka seinät on koristeltu lastenlasten valokuvilla. Ei, mieluummin niin että kyseinen seniori on todellisuudessa eläkepäiviään viettävä vaari tai mummo, joka pienen eläkkeensä tueksi pyörittää aivan helvetin laajalle levittäytynyttä huumekauppaa tor-verkossa. Toinen suosikeistani on se, missä seniori on oikeasti itämafian tappaja joka on keikalla kaupungissa sillä hehän tulevat muutamaa viikkoa ennen H-hetkeä ottamaan selvää uhrin rutiineista, asuinpaikasta jne. Kuten jo aiemmin tuli mainittua, ei niin paljon paskaa ettei osa tottakin sillä viime vuosina on tullut julkisuuteen yllättäviä ihmiskohtaloita. En välttämättä tarkoita seniorikansalaisia vaan näitä ystävällisinä pidettyjä lääkäreitä/opettajia jotka ovatkin paljastuneet täysin tunteettomiksi murhaajiksi. Jääköön omituisten harrastusteni paljastaminen tähän. Siitä huolimatta olen varma että yläkerran vaari on CIA:n palkkalistoilla sillä hänellä on joka päivä sama, täysin virheetön musta puku ja mustat peililasit. Hän lähtee aamulla hieman ennen puolta kahdeksaa ja tulee about neljän aikaan iltapäivällä mutta koskaan hänellä ei ole kädessään kauppakassia, joten saattaapi tuo kääpä olla valoa kestävä vampyyrikin koska millä hän muuten eläisi? Kyllähän normaali ihminen tarvitsee jotain syötävää ja juotavaa sekä illalla että aamulla.

Sain puhelun psykiatriltani ja hyvä niin, nyt on uusi aika muutaman viikon päähän. Tietysti toivoin että olisimme tavanneet aiemmin mutta en ole ainoa jolla on pää rikki. Sain myös syödyksi hieman, jälkiruoaksi kemiallisia tulppia jälleen että ravintoaineet ehtisivät imeytyä edes osittain. Tänään illemmalla tulee eräs lähimmistäni käymään, hääp soitteli eilen illalla ja kysyi tarvitsenko jotain. Mukava ihminen joka pitää huolen siitä ettei hiljaisia hetkiä tule. Perusteellisia selostuksia vaikkapa ostosreissusta ja toisinaan ihmettelen sitä että muistaako hän kaiken niin yksityiskohtaiseksi vai onko hän mytomaanikko?

Tänään on pakko pestä koneellinen pyykkiä vaikka sitten väkisin. Puhtaiden t-paitojen, boksereiden ja sukkien pino alkaa huveta uhkaavasti kuumehikoilun ansiosta mikä lisää ahdistusta sekin. Terveenä pakkomielteisellä, ainakin minulla, on tietyt rutiinit tietyille päiville mikä saattaa kuulostaa sairaalta mutta niistä on se hyöty että asiat tulevat hoidetuiksi. Toisaalta taas sairastelu tai järjestyksen muuttuminen tai peräti puuttuminen luo kaoottisen tilan, jossa tuntee asioiden karkaavan käsistä. Ennen pakkomielteisyys oli vielä pahempaa, ei riittänyt että asiat olivat päiväjärjestyksessä, vaan ne piti toteuttaa tietyllä kellonlyömällä ja se kertoo siitä kuinka häiriintyneeksi touhu voi mennä. Nyt on onneksi helpompaa ja toivottavasti elämä muuttuu vielä helpommaksi uuden lääkityksen myötä.

Jorinat sikseen, nyt on aika lähteä kurittamaan munkkeja jotka luulevat että voivat elää kuin pellossa. Periaatteessa he ovat oikeassa koska suurin osa päivistä kuluu peltotöissä mutta joku roti se niissäkin pitää olla.

Rakkaudella

- Apotti -