Pari vuorokautta on mennyt lähes samoilla silmillä, olen hoitanut asioita ja hypännyt fysiatrin sekä lekurin tykönä, kaikki sitä samaa vanhaa pashaa. Lekurin kanssa meinasi mennä väittelyksi kun väsymykseltäni nuokuin vastaanotolla, hääp äityi kysymään että olenko mä ottanut jotain, ei se viinaa epäillyt vaan sitä että olen ottanut kipulääkkeitä yli sallitun. Vastasin että no en, pikemminkin tässä on kyse päinvastaisesta eli en saa nukutuksi kivuiltani mihin hän taas ne vanahat jaarittelut siitä ettei kipulääkitystä voi nostaa etten vaan tule riippuvaiseksi. Sanoin että tietyllä tapaa olen jo koska ilmankaan en tule toimeen ja väsymys tekee elämästä helvettiä, se huomattiin haasteessa ettei pää pysy enää mukana järjellisessä toiminnassa.
Tänään kuitenkin tartuin pitkään roikkuneeseen projektiin ja päätin fiksata toppahousuni. Normaali persjalkaisen painajainen, vaikka ostat kiinalaisten mielestä sopivat, niin punttia on about puoli metriä ylimääräistä, samoin lahkeen leveys on yksi allekirjoittaneen jalka + madagaskarin pingviini.
Ei muuta kuin ompelukone tulille, puntit nurinpäin ja merkkaamaan lahkeen pituutta. Kolmea varttia myöhemmin puntit ovat hyvässä mitassa ja onnittelen itseäni, ajattelen jopa että olen maailman luokan ompelija. Virhe. Kun olen saanut kavennusmerkit valmiiksi ja aloittanut ompelemisen, ei mene kovinkaan kauaa kun vanha Yatsumaniani vai mikä lie pysähtyy. Saatanallinen söherö, alalankaa on rytyssä niin paljon että sitä riittäisi Uotilan lapsillekin joten ei muuta kuin ratkomaan ja uusi yritys. Tällä kertaa menee hyvin, hieman liiankin kevyesti ja saan todeta puntin loppuun päästyäni että nyt ei sitten ollut alalankaa ollenkaan. Tunnetila nimeltä kevyt kenttävitutus alkaa nostamaan päätään. Puolaan uuden alalangan, survon sen hemmetin kotelon paikoilleen ja strarttaan. Ensimmäiset kymmen senttiä sujuu hyvin, sitten Yamamoto päättää että nyt loppuu kapitalistin puntin ompelu ja katkaisee neulan jonka toista puoliskoa etsin yli tunnin. Uusi neula ja startti, Yatsupatsu ei suostu hievahtamaankaan ja joudun ottamaan mäkilähdön. Kone nytkähtää liikkeelle, etenee polven korkeudelle ja pysähtyy. Taas sama alalanka hässäkkä ja näyttää siltä kuin puntilla olisi varsin ryhtevä afro. Vielä kerran ratkominen, yksi neulan katkeaminen ja ihme söherö kunnes soitan tutulle ompelijalle ja tilaan häneltä punttien kaventamisen.
Nämä tällaiset ovat tuiki tavallisia tilanteita joita tulee kun unet jää vähälle, sillä lisämausteella ettei hermot pidä sillä tuosta ylläolevasta jäi pois raivokohtaukset joiden aikana kuului jopa hysteeristä kirkumista, eräiden onpeluvälineiden heittelyä ja joka lopulta päättyi siihen että keittiön nurkassa nähtiin nyyhkyttävä ihmisraunio. No ehkä hieman lapin lisää mutta joka tapauksessa hermot on kovilla kun yrittää eikä hommasta tule mitään. Ei toki ole kokonaisuudessaan unen puutetta, sillä taitojen puoli on myöskin puutteellinen mutta mitään ei opi jos ei tee, sama kuin kalkkunan kanssa. Olkoonkin että se linnun perse on syöpynyt mun verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi. No, keskiviikkona vien toppikset remonttiin ja saan ne jo viikon lopulla eli kaikki ok. Sittenhän alkavatkin jo helteet joten helvettiäkö minä toppahousuilla.