Takaumat - mitä tehdä kun mieli jakautuu?

 Mä olen huolissani, en ole kertonut teille muttta tipuin työmaalla toissa viikolla vajaasta kolmesta ja puolesta metristä ja siitä lähtien mä olen nähnyt takaumia, ilmeisesti niistä kosmisessa mittakaavassa naurettavan lyhyistä, pikosekuntiakin lyhyemmistä hetkistä joita mä olen elänyt. Ensimmäinen oli viime viikon alussa, olin juuri astumassa ulos alaovesta kun näin kadun toisella puolen, jalkakäytävällä semmoisen riskin miehen vetävän lipat ja kaatuvan kyljelleen. Miehellä oli yllään harmaat, suorat housut ja pitkä harma popliinitakki joten mä heitin sitä välittömästi alaoven vieressä olleella katuharjalla. Syy? Heti kun se äijä kaatui ja tavallaan sätki koska se koitti nousta nopeasti pystyyn, mä näin muutaman sekunnin ajan itseni pohjoisen jäämeren rannalla keihäs kädessäni ja jotenkin siinä samalla tiesin että olen hyljejahdissa. Paksut turkikset päällä, pari huskyä seisoi hiljaa vieressäni ja tuijotti jäälle, aivan samoin kuin mä tuijotin sitä äijää heitettyäni "keihään".

Voisin jatkaa listaa, kaikki takaumat ovat samaa pohjoisessa asuvien inuuittien maailmaa, mm. eräskin tapaus johon liittyi täysin valkoinen kettiö, valkoinen keittiönpöytä, edelleen valkoiset kahvimukit ja iso, valkoinen sokeriastia täynnä sokeria, sokerin valuttaminen sormieni välistä ja sanat: Þetta er land og jörð föður míns" mutta en viitsi, hävettää liikaa. Tänään olenkin pohtinut asiaa mitä tehdä ja miten suhtautua kun mieli alkaa jakautumaan useiksi, usvaisiksi säikeiksi jotka ovat täysin erilaisia keskenään mutta muodostavat kuitenkin jollain omituisella tavalla yhtenäisen, rikkoutumattoman kokonaisuuden?

Mulla on todettu kuusi, mahdollisesti seitsemän eri sivupersoonaa joista mulla on mustaa valkoisella ja jos joku epäilee, voin tarvittaessa todistaa mutta se maksaa, en laita psykiatrisen sairaalan loppulausuntoa ilmaiseksi näytille tai en anna kenenkään nähdä sitä ilman että siitä maksetaan ja paljon. Näin siksi että haluan varmistaa sen ettei kukaan halua nähdä sitä huvikseen, vaan on aidosti kiinnostunut mutta hinta on sen verran korkea etten usko että kukaan halua nähdä sitä ja onkin ehkä parempi niin. Maailmassa on paljon sairautta, paljon pahempaa kuin minun (tämä on oma mielipiteeni) enkä näe syytä tehdä siitä mitään sirkushuveihin verrattavissa olevaan. Toisaalta, niin kuin sanontakin sanoo, hulluna on hyvä olla. Not. Ei todellakaan ole, olet epäkelpo joka asiassa ja jopa yksinkertaisimmissakin asioissa sä tarvitset edunvalvojan/oikeusapuhenkilön koska sä et ole juridisesti kelvollinen ihminen.

Se siitä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen kiinnostuneempi olen siitä miten aivot, niin sanottu perimä ja ympäristö vaikuttavat siihen keitä me olemme ja miten me toimimme. Ennen kaikkea ihmisten erilaisuus, miten voi olla mahdollista että koska me olemme periaatteessa samoista ja samanlaisista palikoista tehtyjä, meidän toimintamme erilaisuus? Toiset ovat empaattisia ja laittavat muut oman etunsa edelle, toiset ovat itsekkäitä paskiaisia ja jotkut jopa todella sairaita kuten minä. En usko että perimällä ja ympäristötekijöillä on suurtakaan vaikutusta, paremmnkin uskon siihen että meillä jokaisella on oma, geneettinen koodi johon okei, voi vaikuttaa vanhemmilta perityt X - ja Y- kromosomit, kumpi on dominoiva, kuka syntyy tyttölapsena ja kuka poikana mutta kuinka pitkälle saatu perimä vaikuttaa psyykkeeseen?

En usko että mitenkään ja vaikka tämä kuulostaa lääketieteen halventamiselta, niin uskon että jossain vaiheessa sikiövaihetta ja kenties hieman myöhemminkin, kohtalo nauraa paskaista naurua ja tekee omat valintansa eli kyse on täysin sattumanvaraisesta prosessista joihin eivät hyvät tai epäkelvot vanhemmat voi vaikuttaa mitenkään. Käyttäytymismalleja toki voidaan opettaa, mutta ihminen on jo alkujaan luomus joka osaa huijata tarvittaessa. Ei ole vaikeaa tarkistaa asiaa netistä, on lukuisia tutkimuksia joissa lapset laitetaan istumaan huoneeseen jossa on piilokameroita, pöydällä herkullisia makeisia ja heille sanotaan ettei niitä saa ottaa. Kun tutkija tulee sitten huoneeseen ja on jo valvontakameran kuvanauhalta nähnyt kuinka lapsi syö makeisia, kysyy että söitkö yhtään makeista, lapsi vastaa kirkkain silmin kieltävästi. Puhutaan kolme, neljävuotiaista lapsista joten kysyn että vaikka lapselle olisi opetettu syntymähetkestä asti rehellisyyttä ja hyviä tapoja, mikä pistää lapsen valehtelemaan koska en usko että kolme vuotiaan kohdalla puhutaan varsinaisesta oppimisesta? Ei ainakaan kasvatus, oli se sitten kumpaan suuntaan tahansa, vaan lapsen aivoissa oleva mekanismi jota ei ole tietääkseni kyetty todistamaan, tekee tämän ja todistaa että vaikka me kuinka haluamme ottaa kunniaa jälkikasvumme tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, niin meillä ei ole paskan vertaa osuutta siihen. Se jokin mikä meistä tekee sen mitä me olemme, on kirjoitettu paljon ennen syntymäämme.

Pahoittelen postausta ja sen kenties synkkää sävyä, mutta silloin kun äänet päässäni ovat hiljaa, minulla on aikaa ja mahdollisuus pohtia näitä asioita koska ne ovat minulle yhtä suuri arvoitus kuin universumi itse.

Apotti