Joo joo, tiedän. Taas vaihtui teema mutta nyt ei sitten vaihdu vähään aikaan, te ette nimittäin usko sitä tuntimäärää mitä käytin edellisen teeman aivan perseestä olevan kommenttiosion korjaamiseen enkä saanut edes korjattua. Paljon, en kehtaa edes sanoa. Nyt kuitenkin kaikki toimii niin kuin bloggerin omissakin teemoissa ja kommentoinnin pitäisi olla helppoa, tekstin lopusta ja silleen.
Eilen oli ahdistavan kuuma päivä ja meinasin tulla vielä hullummaksi kuin mitä olen, kämpässä oli +32 raatia – sama lukema, +- kaksi astetta kuin mitä on ollut viimeiset kymmenen, yksitoista päivää. Viime yönä oli tosin hiton hieno ukkonen, taivas oli ihan musta ja kun ukkonenkin oli oikein ”päällä”, niin sain nauttia salamoinnista ja ääniefekteistä vailla vertaa. Pari kertaa meinas livahtaa savet punttiin kun räppäs ihan tuohon lähelle.
Yritin kerran demonstroida ukkosta, se oli muistaakseni armon vuonna 1997 jolloin maksoin itseni kipeeksi vuokratessani pienlentokoneen joka veisi minut korkeuksiin ja hyppäisin sieltä laskuvarjon kanssa. Näin tapahtui, elokuinen yö oli musta ja alas tullessani väläyttelin helvetinmoisella taskulampulla, sellaisella mitä USA:n rannikkovartioston jätkillä on, salamoita ja vähän väliä huutelin todella tehokkaaseen megafoniin että ”Jyrinää!!”, ”Pauketta!!”, ”Repivää ääntä!!” ja luulin onnistuneeni pelästyttämään ihmiset mutta kilin kellit; siellä ne saatanat olivat odottamassa mua yhdellä pellolla ja ennen kuin jalat ehti maahan, alkoi se hillitön piekseminen. Olin viikon päivät teholla ja kun tulin tajuihini, niin sängyn viereisellä pikkupöydällä missä on yleensä niitä ”parane pian” – kortteja, oli kyllä kortti mutta siinä luki että anna jumalauta olla viimeinen kerta. En ole sen koommin yrittänyt matkia luonnonvoimia. Okei okei, kerran. Yritin saada taifuunin aikaan ja pyörin ympäri ihan sairasta vauhtia mutta lopputuloksena oli se että menetin tajuntani ja kusin housuuni.
Kallonkutistajalle en mene, syystä että kun olin linnassa, niin siellä ne kukkahattutädit haastatteli harva se päivä, kyselivät niin omituisia asioita ettette uskois jos kertoisin. Toinen syy on se, ettei mulla ole rahaa ja en ole koskaan ymmärtänyt sitä että miksi pitää maksaa satasia siitä että saa istua jonkun nojatuolissa tai maata sohvalla ja vastailla kysymyksiin. Typerin kysymys ja millä psykiatrit yleensä aloittaa, on: ”Miltä susta nyt tuntuu?”
No mistä minä tiedän, sinähän olet se jonka pitäisi selvittää mitä mun sekaisin olevassa päänupissa tapahtuu. Taidankin laittaa mainoksia lehtiin ja alan julkaisuihin: ”Tule viettämään ihana retriitti luonnon kauniissa ympäristössä olevaan Luostariin, tarjoamme sielun, hengen ja joskus eläkepäivinä myös ruumiin ravintoa”. Tosin ruumiille on aika turha tarjota ravintoa koska se on dööd. Keho sen sijaan tarttee kaiken näköisiä juttusia.
Mä taidan taas höpistä omiani joten toivotan teille tosi mukavaa marraskuun kolmatta, muistakaa olla ihmisiksi.
- Apotti -
