Digital Baby - long story
Kerron teille nyt totuuksia varhaislapsuudestani ja mihin se on myöhemmin johtanut. Olen sivunnut tätä asiaa aikaisemmissa teksteissäni ja tämä mitä nyt kerron, on oikeastaa sivuseikka mutta auttaa teitä ymmärtämään miksi olen sitä mitä olen. Kaltaisiani on varmasti muitakin mutta en ole valitettavasti onnistunut tapaamaan ketään, joka olisi kuuulunut tähän DB-ryhmään (Digital Baby) mikä oli hullu kokeilu iloisella 60-luvulla. Salainen, rajattu ja valtion johtama kokeilu jolla pyrittiin luomaan nykyisten Marvelin ja DC:n ideoimien hahmojen kaltaisia, ”parannetuilla ominaisuuksilla” varustettujen ihmisten ryhmää joka kuitenkin valitettavasti meni kiville ja me testiryhmään kuuluvat olemme saaneet kärsiä siitä läpi elämämme.
Tarina alkaa kätilöopiston kylmältä lattialta josta illalla synnytyssaliin tullut siistijä/laitosapulainen löysi minut. Selvityksenä nuoremmille lukijoille kerrottakoon että 60-luvulla syntyvyys oli huipussaan koska maailma oli hullu ja tapahtui paljon asioita; Vietnamin sota, erilaiset tajunnan laajentajat,”make love-not war”- liike/ajattelutapa etc. Näin ollen myös kätilöopistolla piti kiirettä ja dokumenttien mukaan sinä päivänä kun synnyin, muksuja putkahteli maailmaan kyseisen laitoksen tiloissa 57 kappaletta joten ei ole ihme ettei yhden ihmisalkion joutumista betonilattialle huomattu. Tiedättehän, ulosvetäjien (tooosi vanha nimi kätilöille) kädet olivat ymmärretävästi liukkaat kaikenlaisista juttusista joista ei sen enempää ja koska nastahanskoja ei vielä tuolloin oltu keksitty, niin kaltaiseni liukas ryttyapina saattoi livetä käsistä. Pointti on se, että makasin elämäni ensimmäiset 14 tuntia synnytyssalin lattialla, jonkun ihme monitorin alla ja tuijotin jalkalistaa joka jostain syystä viehätti minua hyvin paljon.
Eniveis, siistijän löydettyä minut paikalle tuli pari hoitajaa ja lääkäri ja he veivät minut ”Toimenpide 2”- kyltillä varustettuun huoneeseen. Tämän jälkeen salaisiksi luokitelluista dokumenteista ei käy selville mitä seuraavien kahden viikon aikana tapahtui, mutta merkinnät jatkuvat otsikolla: Operaatio DB-3: leikkaus/onnistuminen. Numerosta olen päätellyt että minua ennen on operoitu kahta muksua mutta en ole varma. Asiakirjat paljastavat että aivoihini upotettiin siru joka käytännöllisesti katsoen otti koko kognitiivisen puolen haltuunsa ja ohjasi myös samalla vasempaan silmään, verkkokalvon alle asennettua kameraa. Huhu kertoo että konsepti olisi kehitetty alunperin yhdysvalloissa, erään nykyisen ja tunnetun visionäärin isoisän toimesta (tiedättehän, visonäärin nimessä on Teräsmiehen kryptonilaisen nimen loppuosa ja olla verbin preesens-muoto?, sukunimi taasen saadaan erään partaveden tuoksun nimestä ja nykyinen systeemi kantaa nimeä [censored]link). Olette varmasti kuulleet mutta huhihin tulee suhtautua varauksella, muistakaa se.
Alku oli ollut dokumenttien mukaan lupaava; osasin puhua,lukea ja kirjoittaa kaikilla maailman kielillä jo kolmevuotiaana,juoksin sata metriä aikaan 6.87 mikä on mielestäni aika helvetin hyvin kolmevuotiaan töppöjaloilla ja kouluun mennessä olin tehnyt jo neljä väitöskirjaa joista yhden, ”Agraarivaltion kehitys talonpojista nurkan valtaajiin”, on vieläkin käytössä useimmissa yliopistoissa. Toimin tiedustelijana Phong Vat Bieun taistelussa, tuurasin teoreettisen fysiikan professoria Helsingin yliopistolla, paistoin makkaraa Lahden meripäivillä (onhan Vesijärvi melkein meri), kuuluin seitsenhenkiseen, norjalaisia villapaitoja ja pyöreitä laseja käyttävään tutkimusryhmään joka tutki ogilibus matteo – toukan käyttäymismalleja Seitsemisen luonnonpuistossa jne. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin mutta saavuttaessani seitsemän vuoden iän, tutkijat alkoivat havaita sekavaa käyttäytymistä ja raivokohtauksia joille ei näyttänyt olevan mitään järkevää selitystä. Saatoin näet ottaa kilarit siitä jos maito ei valunut tasaisena virtana kahviini, leija (not fart) ei lähtenyt lentoon täysin tyynellä säällä, en ymmärtänyt miksi kärpäspaperia ei voi käyttää hikinauhana tms. ja niinpä he päättivät poistaa sekä sirun aivoistani että silmässäni olevan kameran. He kuitenkin unohtivat poistaa Tamronin suunnitteleman pitkän objektiivin ja vasen silmäni näyttää suht oudolta, varsinkin kun objektiivi koittaa tarkentaa johonkin kohteeseen. Poistamisen jälkeen pääni on ollut tyhjä. Kuvitelkaa iso, autio parkkihalli jossa huudatte tuskaanne niin saatte käsityksen siitä mitä pääni sisältö on.Tyhjyyttä, vain kolkko kaiku vastaa ajatuksiinne, paljon kärsimystä, lukemattomia tuhannen mailin katseita ja niin edelleen. Pahinta ovat olleet kuitenkin kaikki uudelleen koulutukset ja muut, joihin olen ollut valtion toimesta pakotettu menemään ja seuraavaksi kerron teille yhdestä retriitistä johon minun taas oli osallistuttava nyt alkukesästä.
Paikka on Iggeröyn saari, hieman norjan rannikolta islantiin päin ja on muuten aivan turha googlettaa koska sitä ei näy kartoissa. Saari on karu ja kivikkoinen, jyrkät kallioseinämät laskeutuvat mereen mutta saaren keskiosa on hyvin vehmas, laajoja niittyjä, siellä täällä kitukasvuista puustoa ja juuri täällä saaren keskiosissa sijaitsi tämä muutaman rakennuksen käsittävä leirikeskus. Saapumispäivänä ei ollut mitään ohjelmaa, meidät lukittiin kahden hengen mökkeihin, ne olivat ohuista hirsistä rakennettuja ja varsin karuja koppeja joissa oli hieman lämpimämpää kuin ulkona. Kaikki retriittiin osallistuneet eivät tietojeni mukaan olleet DB-ryhmää, vaan mukaan oli pakotettu loppuun palaneita kauppojen kassoja, asiakaspalvelijoita joilla ei ollut hajuakaan tuotteesta josta heidän piti tietää kaikki, Kelan virkailijoita, olipa mukana pari poliitikkoakin ja yksi tiemerkintöjä tekevä Destian edustajakin.
Seuraavana päivänä, aamupalan jälkeen, meidät vietiin saaren länsiosiin jyrkänteelle jonka laelta avautui näkymä kuohuavalle, myrskyisälle merelle. Järjestäjien toimesta paikalle oli tuotu useita agregaatteja joiden vieressä jökötti kuution vesisäiliö ja näiden vieressä vanhan mallin pulsaattorikone sekä läjä pyykkiä. Tehtävänämme oli pestä koneellinen noita paskaisia kuteita mutta meille ei tietenkään oltu kerrottu että pulsaattoreiden laakerointia oli sormeiltu niin, että laakeroinnit olivat täysin epäkeskoja ja koneet tärisivät ja hyppivät mielipuolen lailla. Ennen pykkäyksen aloittamista meille ojennettiin kirjekuoret joista paljastui lisätehtävä mikä oli suoritettava pyykkäyksen yhdeydessä. Kaikki saivat runon joka piti opetella kahdessa minuutissa ja se oli lausuttava linkouksen aikana. Voin kertoa ettei se ollut kaunista katseltavaa eikä kuunneltavaa. Hysteerinen ihmisjoukko yrittää pitää kiinni hulluna tärisevistä pesukoneista ja lausua esim. Runotalon ”Ammenuskoria” vaikka kone hakkaa leukaperiin ja koneen poukkoilu vie kohti jyrkänteen reunaa kuten Elannon kassalla toimivalle Elisalle kävi. Elisa on nyt kalojen ruokaa. Kaikki eivät kestäneet, osa heittäytyi vapaaehtoisesti Elisan kaveriksi ja osa yritti käydä paikalla olleiden järjestäjien – jotka toimivat myös testin analysoijina/arvostelijoina - kimppuun ja saivat siksi maistaa sähköpiiskan suloista sivallusta.
Seuraavana päivänä ohjelmassa oli leipomista. Meille annettiin lähestulkoon kaikki kalakukon ainekset, kuoreen tuleva taikina oli valmiiksi tehty mutta olivat tehneet siitä vittuillessaan ihan liian jauhoisen joten se oli yhtä helvettiä saada pysymään kasassa. Itse fisut meidän oli kalastettava itse, samaiselta pyykinpesujyrkänteeltä jolta Elisa pulsaattoreineen oli syöksynyt kuolemaansa ja tästä syystä koko ranta oli pyykinpesuaineesta syntyneen vaahdon peitossa. Protestia esittäessämme meille vastattiin että kannattaa nyt vaan koittaa saada sitä kalaa tai hyvä ei heilu joten kapinointi lakkasi siihen. Ei tarvinnut katsoa kuin Joensuulaisen katsastusmiehen tukkaa joka kärysi vieläkin eilisen sähköpiiskan jäljiltä ja silmät näyttivät omituisilta vaikka leirin ensiapuhenkilökunta olikin ruutannut niihin noin litra Oftageeliä per näköelin.
Leipominen ei sujunut hyvin jauhoisen taikinan ja pyykinpesuaineesta liukkaiden fisujen takia. Martinlaakson ABC:n keittiöllä toimiva Jaana tiuskaisi ”siirtyvänsä pois täältä” ja samassa hän tunki päänsä kaasutoimiseen uuniin. Pertti, Kouvolalainen laskentapuolen insinööri sen sijaan oli ehtinyt kalakukko-haasteessa jo niin pitkälle että oli liekittämässä jälkiruoaksi suunnittelemiaan banaaneja mikä oli virhe. Jaanan uunista tulevan kaasupilven ja Pertin pietsosta lennähtävän kipinän ansiosta kaikkien kalakukot a) kypsyivät samaan aikaan ja b) huomasimme siirtyneemme sisätiloista noin kaksi kilometriä koilliseen, tai ainakin minun lisäkseni ne kolme retriittiläistä jotka silmäni tavoittivat. Muista en tiedä.
Koko viikko oli samanlaista paskaa eikä siitä sen enempää, en ymmärrä miksi näitä älyttömiä retriittejä, kursseja tai seminaareja järjestetään vihan hallinnan nimissä koska ne vain lisäävät ärtymistä ja vihan tunnetta valtion salaisia projekteja kohtaan.
Ps. Oletteko muuten huomanneet yhtä mielenkiitoista asiaa kun puhutaan kyborgeista tai androideista, ts. ihmisen kaltaisista roboteista? No seuraavan kerran kun katsotte videoita edellä mainitsemastani Kal-Eliin liittyvästä miehestä, erään suuren ja hyvään säkään liittyvän kotimaisen kaupan omistajasta tai poliitikosta joka on ollut otsikoissa aika usein ja näyttää kaiken menettäneeltä mieheltä, niin pankaapa merkille ettei näillä tyypeillä paljon kasvojen ilmeet muutu. Tekniikka ei ole vielä niin pitkällä android-puolella. Kiitos jos jaksoit tänne asti.
-Apotti-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tervehdys matkaaja! Toivottavasti viihdyit Luostarissa, tiedäthän että meillä on täällä Luostarissa kammio varattuna sinulle jos päätät jäädä. Me näet pidämme sinusta.